Uni ja todellisuus sekoittuvat

Tässä tekstissä kerron asioita joita muistan suhteestani uniin ajalta jolloin olin pikkulapsi.

Käsittelen tässä lapsuuden unia lähinnä sen vuoksi, että lapsena ihminen on hyvin avoin ja tietämätön monista asioista joista myöhemmin tulee vallitsevia käyttäytymismalleja ihmisen arjessa. Kukaan ei voi esim. moittia lasta siitä että hänellä on suun ympärys tuhriutunut ruuasta - joku toinen vaan pyyhkii sen pois. Mutta aikuinen ihminen ei voi ruokailla seurassa siten että ruoka on pitkin naamaa :)

Tämä teksti on myös lapsen näkökulma elämään varhaisten elinvuosin ajalta, ajalta jolloin nähdään unia samaan tapaan kuin aikuisenakin, mutta niitä ei osata käsitellä samalla tavalla.

Yritän muistaa kaiken sellaisena kuin se oli silloin, lähes 40 vuotta sitten, 1970 luvun puolivälissä. Muistini on äärimmäisen hyvä, muistan asioita pitkältä ajalta ja ensimmäiset mielikuvani olemassa olostani ovat kaksivuotiaasta lähtien. Nykysin olen tietenkin hajamielinen, mutta nämä unimuistot säilyvät varmasti vielä vanhuusvuosiin asti. Osittain se johtuu siitä että ne olivat erittäin pelottavia ja hämmentäviä.

Merkittävin piirre oli se että en tiennyt mikä oli totta ja mikä unta. Saatoin esim. nähdä unta jossa lennän portaat alas, mutta en tajunnut lapsena, että se ei ollut mahdollista valveilla. Muistan kysyneeni äidiltäni, että voinko tästä vaan heittäytyä portaat alas jos tahdon. Äitini ei useinkaan ottanut mitään kantaa tuon tyyppisiin kysymyksiin. Hän ei voinut tietää että olin nähnyt tuollaista unta, eikä hän aikuisena ihmisenä varmaan muistanut että lapsi ei välttämättä erota unta ja todellisuutta toisistaan.

1. Keltaiset, sähköiset valot:

Uneni liittyivät usein kotitalomme portaisiin jotka johtivat yläkerrasta alakertaan. Eräs merkittävä uni joka on jäänyt mieleeni, on sellainen, jossa kiidän portaat alas alakertaan todella kovaa vauhtia, kuin jonkun salaperäisen voiman kantamana, ja pakenen keltaisi valoja. En osaa tänä päivänäkään sanoa, mitä ne valot olivat. Mutta ne näyttäytyivät keltaisina, hieman sähkön omaisina "läikkinä" jotka liikkuivat kovaa vauhtia eteenpäin. Unessa pakenin niitä. En tiedä mitä pelkäsin niissä, mutta ne ajoivat minua takaa. Niillä ei ollut muotoa, ne eivät puhuneet mitään, eikä niistä kuulunut mitään ääntä, mutta silti ne tuntuivat siltä kuin olisivat olleet jokin tietoinen olento. Olennaista oli se, että ne eivät missään tapauksessa saaneet tavoittaa minua.

Vielä nykyisinkin mielikuva noista keltaisista valoista saa minut ainakin hiukan kauhistumaan. Ne olivat niin eläviä. Ne olivat todella pelottavia. Todennäköisesti näin niistä unta useampanakin yönä, koska pelkäsin niitä valtavasti. Olen todennäköisesti kysynyt niistä muilta perheenjäseniltä, että mitä ne ovat ja missä ne ovat nyt, mutta kuten tavallista, tuollaisessa tilanteessa kukaan ei ottanut mitään kantaa kysymyksiini.

Oikeastaan juuri tuosta kantaa ottamattomuudesta aloin ymmärtää sen, mikä on unta ja mikä totta. Kukaan ei puhunut minun kanssa unistani. Se oli siis se tila jossa asioita tapahtui silloin kun oltiin kahden eri päivän välimaastossa. Minulle se oli päivä siinä missä sekin, että lähdin ulos leikkimään. Minulle siis yöuni ja sen aikana nähdyt asiat olivat YKSI PÄIVÄ, en tajunnut, miksi kukaan ei halunnut puhua minun kanssa näistä salaperäisistä tapahtumista.

2. Koira ja sisko vuoteen vieressä:

Nämä näyt, joista on kulunut yhtä kauan aikaa kuin tuosta edellisestäkin tapauksesta, saattavat mennä unien piikkiin. Minulle itselleni ne kuitenkin tapahtuivat valvetilassa. Voisin sen vannoa vielä tänäkin päivänä, mutta en väitä mitään, sillä ne ovat loogisesti ajatellen mahdottomia. Käsittelen niitä sen vuoksi tässä unien yhteydessä, vaikka en itse pidä niitä unina.

Näin eräänä yönä siskoni sängyn vieressä. Hänellä oli salaperäinen ilme, hän ei puhunut mitään, mutta minusta oli kiva kun hän oli siinä. Luulin silloin että hän oli siinä oikeastikin. En muista puhuinko hänelle mitään, mutta olin usein valveilla ja yksinäinen yöllä, joten minusta oli kivaa kun joku muukin oli valveilla ja vaivautui tulla oikein katsomaan minua.

Näkymä kesti jonkun aikaa, olin melko pieni, joten ajantaju ei ollut vahvin puoleni silloin. Oli aivan selvää, että kysyin siskolta seuraavana päivänä, että muistaako hän kun oli vuoteeni vieressä viime yönä. Ei hän muistanut, eikä ilmeisesti koskaan ollut siinä seisonutkaan. Se oli jokin "näky" - tai uni. Mutta sen jälkeen kun tiesin, että sisko ei ollut oikeasti seissyt sänkyni vieressä, tuosta tapauksesta tuli valtavan pelottava. Olin usein sen jälkeen, ja vielä aikuisenakin, melko järkyttynyt kun muistan tapauksen, sillä ajattelen, että kukahan siihen sängyn viereen SEURAAVAKSI ilmaantuu - ja miten se on mahdollista.

Toinen vastaavanlainen näky, tai "uni" - jos termi tuntuu lukijasta luontevallamme :) - oli eräästä lähiseudun koirasta. Koira oli musta pystykorva. Se oli lähes aina pihalla juoksunarussa kiinni. Se oli kiukkuinen, kuten monet pihakoirat 70-luvulla olivat. Koirille ei kovin paljon tuon ajan Suomessa opetettu suvaitsevuutta vaan sitä pidettiin hyvänä että se piti tunkeilijat poissa talon pihasta. Vahtikoira oli yleinen termi; nykyisin sitä ei enää paljon käytetä.

Tuo koira, Piki nimeltään, oli kuitenkin eräänä yönä minun sängyn toisessa päässä, se seisoi lattialla ja katsoi minuun. Se vaan katsoi, tutkin sitä pitkän aikaa ja ihmettelin miten se on meillä kotona yhtäkkiä ja miksi se ei hauku ja hypi. En tiedä mitä kello oli ja voi olla että en tuntenut kelloa kovin hyvin tuolloin vielä, sillä nukuin pinnasängyssä, olin melko pieni, arviolta 4-5 vuotias.

Minun äitini heräsi ja lähti käymään WC:ssä. Katsoin kun hän kulki koiran ohi, mutta ei nähnyt sitä. Sitten hän tuli takaisin, eikä edelleenkään nähnyt koiraa. Tuosta tapahtumasta on todella kauan, noin 36 vuotta. Muistan että puhuin koirasta äidilleni, mutta en pysty muistamaan, puhuinko siitä heti silloin yöllä, vai vasta seuraavana päivänä. Äitini ei kuitenkaan ollut mitään koiraa nähnyt, mutta hän oli käynyt WC:ssä! Joten minä olin hereillä tuona hetkenä. Mikä tämä koira sitten oli, sitä en tiedä. Siksi kirjoitin siitä tähän.

Luin jokin aika sitten linkin aiheesta: http://www.voice.fi/koti/miksi-nurkassa-seisoo-kuollut-mies-pelottavimmat-asiat-joita-lapset-ovat-sanoneet/29/57457

Ehkä näistä asioista pitäisi keskustella enemmän?

3. Syntymä :

Tämä uni kertoo syntymästä, mutta tajusin sen vasta joku aika sitten. Tämä on ainoita unia, joka on toistunut säännöllisin väliajoin aina pienestä lapsesta aikuisikään saakka. Se ei ole muuttunut mihinkään vuosien saatossa, se ei voisikaan muuttua, sillä unessa ei tapahdu mitään. Siinä on vain musertava tunne halvaantumisesta, hillittömästä kauhusta ja sellaisesta tunteesta, että ei pysty liikkumaan. Näin tämän unen usein vielä yli 30-vuotiaanakin. Tämä uni oli pitkän aikaa ainoa painajainen mitä näin. Muut uneni olivat seikkailullisia, intohimoisia, luontoon liittyviä unia tai hyvin sosiaalisia unia. Vain tämä näkymätön kauhu -uni säilyi painajaisena, sellaisena painajaisena, johon todella heräsi, ja kesti kauan ennen kuin siitä palautui. Hankalinta unessa oli se, ettei siinä tapahtunut mitään, siitä oli näin ollen todella vaikea puhua ja kertoa siitä kenellekään. Silti se kauhu mikä unessa esiintyi ja ennen kaikkea hyvin konkreettinen tunne siitä, että en voi liikuttaa itseäni, oli paljon enemmän kuin missään painajaisessa.

Uneen liittyi tarve huutaa. Olisi pitänyt voida parkaista voimiensa takaa, mutta se oli yleensä mahdotonta. Joskus huutaminen onnistui lopulta kovan yrittämisen jälkeen ja siihen heräsi.

Kun tällainen uni toistuu läpi elämän, se tietenkin vaivaa toistuessaan. Unessa oli se hyvä puoli, että jälkeenpäin se tuntui aivan pölhölle, eli siihen liittynyt voimakas kauhun tunne hälveni nopeasti päivän aikana. Kuitenkin se yöllä, vastikään nähtynä oli niin voimakkaita pelon tunteita aiheuttava, että palautumisaika oli pitkä. Pusertumisen ja halvaantuneisuuden tunne oli hyvin todellinen, se tunne, että ei voi huutaa vaikka pitäisi.

Olin yli 40 vuotias ennen kuin ymmärsin mikä uni oikeastaan oli. Kerran sitten näin unessa samaan aikaan äitini, hän oli hyvin negatiivinen, ja tajusin sitten että uni oli syntymä. Kun olin tajunnut asian, en enää nähnyt unta. Olin helpottunut, olin ratkaissut sen. En usko että tulen sitä koskaan enää näkemään.

Uni vastaa syntymistä aika hyvin. Siinä oli voimakas pusertumisen tunne ja tarve huutaa, samat asiat jotka ovat syntymässäkin.

Olen yliherkkä ihmistyyppi. Jos joku kertoo minulle syntymästä, en pysty suhtautumaan siihen normaalisti. Minulle tulee ensimmäisenä mieleen tuo uni. Syntymää pidetään hauskana ja iloisena asiana, minulle se on symboli äärimmäisestä tuskasta. Pahoitteluni niille, jotka ovat eri mieltä.

Vedenalainen maailma

Jos visualisoin kehon liikkeitä, se tuntuu miellyttävälle ja voi laukaista psyykkisen matkan:

Näin tapahtui eräänä iltana kun oli tullut aikaisin pimeä. Elettiin talvikuukausia, sielullinen olemukseni halusi kovasti tutkimaan jotain uutta paikkaa, niinpä se lähti vaellukselle vedenalaiseen maailmaan. Se lähti uimaan ja katsastelemaan syvyyksiä. Pidin todella paljon siitä keveästä ja leijailevasta tunteesta, jaksoin uida miten pitkälle tahansa ja hengittämään vedessä. Kaikki oli valoisaa, kauniita värejä, ei kovin paljon kasvillisuutta tai eläimiä, mutta avaraa, kirkasta, kaikki mahdollisuudet unohtaa kaikki muu paitsi valoisat luolat, kaikki ihmeelliset kujat ja sokkelot. Sieluni ihastui vapauteensa ja loputtomalta tuntuvaan tutkimusmatkaan. Aina uusia värejä ja muotoja ja ennen kaikkea, suuria korkeuseroja.

Tällaisiin sielun leikkikenttiin sisältyy aina opetuksia. Minulla ei käytännön syistä ole mahdollisuutta uiskennella loputtomia aikoja tällaisissa seikkailuissa. Yhden yksinkertaisen opetuksen kuitenkin sain sillä kertaa. Näin pohjahiekassa sormuksen, se oli kaunis, olisin voinut pitää sen. Päätin kuitenkin jättää sen paikoilleen hiekkaan, katselin sitä ja ajattelin, että kukaan ei enää voi löytää sitä jos nyt otan sen.

Tulin vähän ajan päästä takaisin samaan paikkaan, paikassa oli nyt monta kimmeltävää sormusta. Sydämeni täyttyi ilosta, tämä oli selvästi hyviin ajatuksiin, jakamiseen ja antamiseen perustuva paikka. Pidin siitä ja olin siitä innoissani. Jos ajattelet jakamista ja toisen iloa, saat sen ilon kymmenkertaisena takaisin.

Totta puhuen, ei sielun maailmassa tarvita sormuksia. Siellä ihminen omistaa jo kaiken mitä tarvitsee, eikä hänen tarvitse kerätä itselleen mitään. Itse asiassa kerätä ei tarvitse maallisessakaan elämässä. Kunpa sen ymmärtäisi mahdollisimman moni.

Kokeile; jätä joskus kukka kasvamaan, vaikka hyönteiselle. Anna joskus jotain jollekin, joka ei ole antanut sinulle mitään, anna muuten vaan, hetken mielijohteesta. Laita avustusta, osta arpa jollekin toiselle, älä itselle. Leiki, et ole koskaan liian vanha siihen. Elämä saattaa muuttua...

Tällä maailmalla oli kuitenkin kääntöpuolensa. Sielun maailmat ovat peilejä sisimpään. En tiedä mitä tapahtui, mutta minua alkoi muutaman viikon päästä tästä tapauksesta ahdistaa sydänalasta. Olen terve ja hyväkuntoinen ihminen. Minulla on kuitenkin tapana reagoida sydänalan tuntemuksilla moniin asioihin. Kun suljin tietoisen ajattelun ja katsoin sielun tilaa, olin jälleen tuolla vedessä, mutta nyt siellä oli sameaa ja harmaata. Kaikki loisto ja upeat värit olivat tiessään. Vedessä näkyi hahmoja, siellä oli muitakin! Hahmot olivat myrkynvihreitä olentoja, jotka uivat minua kohti. Niillä oli vääristyneet kasvot. Ne kertoivat minulle jostain mitä olin unohtanut tai jättänyt huomiotta.

En katsellut hahmoja kovin kauaa, mutta ne olivat hyvin yhtenevät sydänalan ahdistavien tuntemusten kanssa. Pian minua alkoi vaivata aamuinen, liian aikainen herääminen. Uni loppui, en saanut nukuttua enää ja tuttu puristava tunne sydänalassa aiheutti jo hengityksessä tukaluutta. Näin hahmoja uudelleen, jos katsoin sisimpääni. Piti varmaan tehdä jotain?

Chakroihin tutustuneet tietävät, että sydänchakra ilmoittaa hyvissä ajoin siitä, jos sitä pitää hoitaa. Otin käyttöön kromidiopsidin. Se on Suomessakin esiintyvä mineraali, jolla on äärimmäisen hyvät, parantavat ominaisuudet. Se on hyvä mineraali sydämen puristukseen.

HUOM! Minun pitää tässä kohtaa sanoa, että puhun jatkuvasti tunteista. En kehota ketään hoitamaan elimellisiä sydänvikoja, esim. sepelvaltimotautia, tällä tavoin mitä tässä esitän.

Kromidiopsidi on vihreä mineraali, se on yleinen esim. Outokummussa. Se on huonommin tunnettu parantava kivi, mutta se on hyvin käyttökelpoinen. Se parantaa syviä, sisimmässä olevia haavoja, kielteisiä tuntemuksia ja käyttäytymismalleja. Se luo yhteyttä juurichakran ja sydänchakran välille. Se on läpitunkeva energialtaan ja hoitotilanteessa se kannattaa sijoittaa sydänchakran alimpaan kohtaan vetämään kaikki mahdollinen ylös, tietoiseen mieleen, jossa asiat voidaan käsitellä. Kielteisen asiat muunnetaan myönteisiksi, jolloin elämänpolku kevenee ja ongelmista tulee mahdollisuuksia. Kromidiopsidia käyttäessään, ihmisen täytyy kuitenkin hyväksyä sen vääjäämätön tapa kitkeä rikkaruohoja. Pitää hyväksyä omat vikansa ja osata luovuttaa, sallia itsensä kalibroitua uudelleen.

Saatoin luottaa tuohon, niin kovin vanhalta ja viisaalta tuntuvaan, kotimaiseen ystävääni. Pian minua ei enää valvottanut aamuyöstä, vaan saatoin nukkua sen ajan minkä tarvitsen.

Näen yhä, jos tahdon, nuo ikävän näköiset vedenneidot, mutta ne eivät enää hätkähdytä minua. Eikä minua myöskään koske sydänalaan, minulla ei ole enää hengitysvaikeuksia aamulla, joten voin siirtyä seuraavaan seikkailuun.

Minulla on kuitenkin sellainen olo, että olen päässyt liian helpolla. Ehkä palaan tähän asiaan vielä.